Kuinka paljon asioita (ja minkälaisia) kirjallisuudessa jää kirjoittamatta, koska viestintäteknologian nykymuodot ovat niin väliaikaisia? Etenkin virtuaalisiin kommunikaatiokanaviin liittyvät merkitykset katoavat niin pian uusien tieltä, että tuskin enää koskaan syntyy uutta, niin kauan kirjallisuuden historiassa kantavaa teknologialla kommunikointiin liittyvää asetelmaa kuin esimerkiksi puhelun odottaminen.
”Lauluihin ja tarinoihin sisältyvä puhelimen kansanperinne on saanut lisäkseen Jack Paarin muistelmissaan esittämän maininnan, että hän rupesi halveksimaan puhetta laulusähkeen käyttööntulosta lähtien. Paar kertoo edelleen saaneensa puhelun naiselta, joka kertoi olevansa niin yksinäinen, että kävi kylvyssä kolmesti päivässä siinä toivossa, että puhelin rupeaisi soimaan.” (Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet)
McLuhan käsittelee luvussa puhelimen aiheuttamia muutoksia sellaisella perusteellisuudella, joka on mahdollista vain, kun kirjoittaja on vakuuttunut asian merkityksellisyydestä vielä vähintään kymmenenkin vuoden kuluttua. Puhelun, kirjeen tai sähkösanoman odottaminen näyttäytyy kirjallisuudessa, elokuvissa, musiikissa merkityksellisenä touhuna. Tuo merkityksellisyys syntyy luultavasti nimenomaan näihin viestintäteknologioihin sisäänrakennetusta hitaudesta ja siitä, että ihmiset saattoivat olla myös kommunikaation ulottumattomissa: kommunikaatio itsessään oli merkityksellinen ja harkittu ele, ei ei krooninen tapa olla. Noihin kommunikaation muotoihin myös kerrostui vuosisatojen vuosikymmenien aikana sellaista taidehistoriallista merkityksestä vakuuttumista, toistuvasta käytöstä syntyvää itsestäänselvyyttä, ettei niiden käyttöä osana kerrontaa tarvinnut tietyn ajan jälkeen enää erikseen perustella.
McLuhanin puhelinta mediana käsittelevässä tekstissä toistuu puhelun odottamiseen liittyvä yksinäisyys, josta tuo ylläoleva katkelma on jokseenkin riipaiseva kuvaus. Joku voisi nyt kirjoittaa naisesta, joka kävisi kolmesti päivässä suihkussa siinä toivossa, että saisi Facebook-viestin. Ajatus on sama, mutta yksityinen, brändätty, nyt jo hiipumassa oleva kommunikaatioväline tekee tekstistä aivan toisella tavalla kirjoittamisajankohtaansa sidotun. Tuntuu, että kirjoittava ihminen joutuu tällä hetkellä tasapainoilemaan sen kanssa, miten hän antaa elämässä joka tapauksessa merkityksellisesti läsnäolevan teknologian olla läsnä tekstissä.
Juuri kukaan ei enää odota kirjeitä, kuuntele postimiehen askelia rappukäytävässä ja tuijota ovisilmästä, mutta se olisi nytkin ymmärrettävä asetelma ja on sitä luultavasti myös tulevaisuuden lukijoille. Postilaitoksen ikiaikainen historia ja merkitys ei ihan heti katoa. Ymmärrettävyys on tosin vasta puolet asiasta, toinen puoli on se valtava ero, mikä on 1970-luvulla kirjoitetulla kirjepostin odottamisella ja siinä, millaisena näyttäytyy vuonna 2015 kirjoitetun tekstin ihminen, joka odottaa malttamattomana kirjepostia ja tähyilee ovisilmästä postimiehen tuloa.
Paarin mainitsema laulusähke on nykyään lähinnä kuriositeetti, jonka jotkut voivat joutua tarkistamaan sanakirjasta. Spotify, Youtube, Facebook, Twitter, Instagram, WhatsApp, Yik Yak, Periscope, Snapchat jne. eivät tule luultavasti koskaan saavuttamaan sellaista institutionaalista asemaa, joka vakiinnuttaisi niiden käyttöön liittyvät tavat ja merkitykset osaksi kirjallisuudenhistorian pitkäikäistä kuvastoa (tosin Youtubesta en ehkä ole niin varma tai Google Mapsista, joka aika hyvin toteuttaa Baudrillardin simulakrumin ideaa (sivuhuomio)). Aikalaiskuvauksena ne toimivat tietenkin hyvin ja nopea julkaisu (netissä tai muutoin) sekä lavarunous ovat erittäin hyviä mahdollisuuksia kuroa umpeen ongelmia aiheuttavaa ajallista etäisyyttä kirjoittamishetken ja vastaanottohetken välillä sekä taistella vastaan teknologian päättömän nopean kehityksen aiheuttamaa merkitysten katoamista.
Mutta silti, mitä ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja yksilön yhteiskunnan kokemuksesta jää kirjoittamatta sen takia, että medioita ja kommunikaatiokanavia ilmestyy ja katoaa koko ajan niin nopealla vauhdilla?
VIRPI VAIRINEN 