Karjalaisuudesta ja puheesta materiaalina

Tein Jani Petteri Virran kanssa esityksen kirjallisuuslehti Lumoojan julkaisuklubille. Nelisen kertaa vuodessa järjestettävien klubien teemat määräytyvät julkaistavan numeron teeman mukaan: tämän klubin teema oli ”teemamaa”, joka käytännössä tarkoitti Suomea (en ole vielä ehtinyt lukea lehteä, joten en tiedä miten teemaa lehdessä käsitellään).

Päädyimme Janin kanssa tekemään puheperformanssin Karjalasta ja karjalaisuudesta. Kummallakin on sukujuuria Karjalassa tällä tai toisella puolen rajaa. Itselleni karjalaisuus merkitsee nimenomaan siirtokarjalaisuutta (esim. 12) ja tietoni ja kokemukseni karjalaisuudesta liittyy vahvasti isovanhempieni evakkokokemuksiin.

Bongasin joskus kiinnostavan tiedon siitä, että joidenkin tutkimusten mukaan isovanhempien kokemukset voivat vaikuttaa lapsenlapsiin jopa geenien tasolla. Sukujuurista puhuminen on hirvittävän henkilökohtaista. Henkilökohtaisuuden kauhua lievittää monessa tilanteessa se, että aiheesta puhumiselle on olemassa traditio ja näin yhden ihmisen kannanotot tai kertomukset nähdään osana yleistä keskustelua eikä vain henkilökohtaisena avautumisena. Näin etenkin, jos oma puhe mukailee yleisiä aiheesta puhumisen tapoja. En tiedä, olenko onnistunut olemaan huomaamatta jotakin, vai onko 1970- ja 1980- luvuilla syntyneiden puhe siirtokarjalaisuudesta ja sen vaikutuksista omaan elämään kuitenkin aika vähäistä (tosin, esim ja varmasti muitakin). En tiennyt, mihin olisin suhteuttanut aiheen käsittelemistä. Henkilökohtaisuuden tuntua ei voinut piilottaa aiheesta puhumisen konventioihin.

Karjalasta ja siirtokarjalaisuudesta ovat puhuneet pääasiassa siirtokarjalaiset itse omista kokemuksistaan käsin, seuraava sukupolvi omasta näkökulmastaan mutta lapsenlapsisukupolvelle ei ole tuntunut syntyneen omaa puhumisen tapaa tai vakiintuneita näkökulmia. Toisaalta kyse on varmastikin myös siitä, että kolmannen polven karjalaisuudesta puhuminen voi tuntua väkinäiseltä rajojen ja yhteyksien vetämiseltä, vähäpätöiseltä heimonationalistiselta identiteettipuuhastelulta.

Onnistuin etukäteen pitkän aikaa välttelemään henkilökohtaisuuden ajatusta kohtelemalla esitykseen tulevaa puhetta massana. Toki tiesin, että kerrotut fragmentaariset tarinat tai irralliset ”toisten muistot” kantaisivat itsessään jo merkityksiä ja suhteutuisivat kertojaansa, mutta jollain lailla silti ajattelin, että lopulta ne tulisivat kohdelluiksi vain aiheesta puhumisena, samalla tavalla kun joku tiivistäisi tekemämme ”ne puhuivat Karjalasta” ajattelematta tai kertomatta sen yksityiskohtaisemmin mitä puhuimme. En tiedä, kuuluiko ajatus samaan luokkaan suunnitelman ”kirjoitan romaanin aiheesta x, nyt minun täytyy enää keksiä millä täytän nämä 300 sivua” kanssa vai onnistuimmeko tekemään näkyväksi idean kokonaisuuden takana sen sijaan, että yleisön mieleen olisi jäänyt vain yksittäisiä kertomusten ja muistikuvien palasia.

Luin jokin aika sitten Katve-Kaisa Kontturin taidehistorian artikkelin ”Molekulaarinen taidehistoria – kolme teesiä”, joka käsitteli muun muassa taideteosten materiaalisuutta. Taideteos ei ole vain idealle toissijainen sen ”ruumiillistuma” vaan myös ne konkreettiset materiaalit, joka fyysisen teoksen muodostavat. Jollain lailla oma suhtautumiseni puheeseen esityksessä samastui joillekin tutkimussuuntauksille tyypilliseen materiaalisuuden totaaliseen ohittamiseen. Puheen materiaksi voi ajatella äänteet, volyymin, sen värähtely tilassa, joka muodostaa sanottavat ja kuultavat äänteet. Toisaalta merkityksiä voi myös ajatella puheen materiaalina. Puhe on esityksessä yksi elementti, joka rakentuu merkitysten tuottamisesta ja niiden syntymisestä kuulijan mielessä. Ajatuksenani tuntui olevan, että jos puhe esityksessä kiertää tarpeeksi ennalta-arvattavalla tavalla aihetta, kerrottujen asioiden merkitykset ja henkilökohtaisuus sulautuvat totuttuun aiheesta puhumisen tapaan niin, että yksittäisten asioiden merkitykset ja henkilökohtaisuus ikäänkuin katoavat. Konkreettinen puhe Karjalasta ei onnistu kuitenkaan, tietenkään vain ruumiillistamaan ideaa aiheesta puhumisesta. Etenkin improvisoituna se kulkeutuu pikemminkin tarinankerronnan kontekstiin, jossa fokus siirtyy itse tarinaan ja sen kertojaan, vaikka tarina jäisi kesken ja kertoja vaihtelisi.

Puheen lisäksi esitykseen kuului hashtagien kirjoittaminen yleisön nähtäville tietyistä keskustelussa esiinnousseista sanoista ja paikannimistä. Niiden tarkoitus itselleni oli tehdä diskurssien törmäyttämisen kautta näkyväksi sitä hapuilua ja epäsopivuuden tuntua, joka liittyy yritykseen puhua jostain aiheesta sellaisesta näkökulmasta, josta ei ole takana kunnollista keskustelutraditiota. Kaverini huomautti jälkikäteen, että hashtagit symboloivat ainakin hänelle anonyymia ja julkista viestintää siinä missä meidän puheemme taas vaikutti enemmän kahdenkeskiseltä keskustelulta. Tästä näkökulmasta tietenkin aukeaa taas uusia henkilökohtaisuuteen liittyviä asetelmia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.