Contemporary

Makasiini Contemporary
The Inaugural Exhibition
18.10.2016-8.1.2017

Titanik-gallerian
näyttelykatalogi 2017

 

Taidemuseossa käydessä harvemmin ajattelee teosten hintoja. Niitä ei ole esillä, eikä teoksia voi ostaa. Gallerioissa käydessä teosten hintoja ajattelee joskus, yleensä jos hintoihin törmää vahingossa. Taidelainaamossa hintoja tulee ajateltua paljonkin. Taidelainaaminen, teoksen vuokraaminen tai osamaksulla hankkiminen ovat niitä harvoja taiteen omaan kotiin hankkimisen muotoja, jotka ovat tällä tulotasolla mahdollisia. Tai ainahan voi ostaa jäljitelmäjulisteen esim. Art.com -sivustolta.

Tai sisustustaidetta Amazonista. Mikä saa minut kutsumaan sitä sisustustaiteeksi? Hinnat ulottuvat 15 dollarista 200 dollariin ja jossain tämän sivunäkymän ulottumattomissa 200 000 dollarin Marc Chagalliin ja 150 000 dollarin Salvador Daliin. Voiko sitä enää kutsua sisustustaiteeksi? Uudessa suomalaisessa taiteen verkkokaupassa Taikossa hinnat ulottuvat 100 eurosta 8 000 euroon. Ehkä kalliit teokset antavat edullisen taiteen ostamisellekin tietyn sädekehän, samalla tavalla kuin galleriassa, jossa toisessa huoneessa on 156 000 euron teos ja toisessa 4 000 euron.

Galleristi Frej Forsblom avasi Turkuun uuden kaupallisen gallerian, Makasiini Contemporaryn. Tilat remontoitiin vanhaan Maaherran makasiiniin Tuomiokirkon lähelle. Pitkän linjan galleristin päätös avata galleria Turkuun noteerattiin jopa Helsingin Sanomissa. Turun Sanomat kirjoitti galleriasta muutamaankin otteeseen, avajaisnäyttelyn kritiikki ”Suuria seteleitä, tyylikkäitä eleitä” sivusi myös gallerian taloutta. Siinä mainittiin, että pelkästään myymällä amerikkalaisen Rashid Johnsonin 156 000 euron teoksen galleria täyttäisi ”näyttelykohtaisen tuottotavoitteensa”. Gallerian avaamisen ympärillä on puhuttu niin paljon rahasta, että kun kävin galleriassa avausnäyttelyn toiseksi viimeisenä päivänä ajattelin rahaa, tietenkin.

Vaunuvajana ja hevostallina toimineen rakennuksen oviaukkoihin on rakennettu suuret ikkunat. Gallerian ikkunat koostuvat pienehköistä ikkunaruuduista ja ne on suojattu valtavilla, nyt auki olevilla, ovia muistuttavilla ikkunaluukuilla. Makasiinin jälkeen kävin Titanik-galleriassa, jonka valtavat lasiseinät kadulle päin ovat suojattomina yöt läpeensä. Tämä ei taida liittyä mihinkään.

Nostan katseeni paperista. Näen xx:n teosta muistuttavan maalauksen, josta puuttuu kuulaus. Ei se ole hänen teoksensa. Se on huoneen halvimpia.

Yksi teoksista tuo mieleen äärettömän kalliin ja pelkistetyn version Karri Kokon viimeaikaisten visuaalisten teosten keskeisistä kuviovariaatioista. Tämä teos on emulgoidun bitumin ja kultaketjujen yhdistelmä. Minun ei kai tulisikaan ajatella kuviota, vaan materiaalia. Bitumi ja kulta. Kontrasti sokaisee ikkunasta tulevassa valossa. Lähes kirjaimellisesti, niin hajataittoiset silmät yleensä toimivat.

Olisi hyvä ottaa kuvia. Olen aika huono kuvaamaan. Epäonnistun olemaan osa teosten arvokkuuden jatkumoa. Teosten arvo vaatii säilyäkseen myös niiden oikeanlaisen esittämisen tavan. Siksi tietenkin instituutiot, mutta siksi myös jokainen yksittäinen kuva ja puhe teoksesta. Mutta ehkä huonojen kuvien ottaminen on samalla kokonaisuuden haltuunottoa. Yritys mahdollisimman hyvään kuvaan halvaannuttaa, huonoon ei niinkään. Taidekritiikin muoto on vaikea, epämääräisen höpinän ei niinkään.

Katson 156 000 euron maalausta, josta kirjoitettiin lehdessä. Se on tehty tiilistä, vahasta ja saippuasta, se kestää paikallaan 3-4 metriä avautuvasta ja sulkeutuvasta ulko-ovesta. Jotkut teokset eivät ehkä kestäisi. Entä jos maalauksen tai installaation arvo olisikin sidottu hetkellisyyteen? Arvo mitattaisiin sillä, kuinka harva ehtii nähdä teoksen, ennenkuin se hajoaa. Kestävät teokset olisivat arvottomia: nehän voi nähdä kuka tahansa aikojen saatossa. Tällaistakin tietenkin on jo olemassa (ei ehkä täällä, jonne vahingossa ajauduin, mutta muualla). Miten raha lopulta aina valtaa kaiken, nekin taidemuodot, joiden syntylogiikka on taiteen omistamisen vastustamisessa.

Eräässä teoksessa on paljon kerroksia ja syvyyttä, kirjaimellisesti. Teoksen alinta pintaa, taustaa, on vaikea nähdä ja samalla päällimmäistä kerrosta on vaikea erottaa kaikkien kerrosten seasta, sillä kaikki on limittäin esillä. Selkeää tai yksiselitteistä pintaa ei ole, pinnan takaista ei kerroksittaisten pintojen alta näe. Toim. huom. tältä teoria viime vuosikymmenistä ehkä visualisoituna näyttäisi: taustaa ei näe pintojen määrän takaa. Mutta se ei tarkoita, ettei sitä ole (ks. hillitön ontologinen epävarmuus).

Astun ylemmälle huonetasanteelle. Ylöspäin kulkeminen asettaa tiettyjä odotuksia (ks. aina kaikkeen liittyvä Lakoff & Johnson). Pienessä huoneessa on pientaidesijoittajille sopivaa valokuvataidetta. Samassa tilassa teokset tuntuvat varioivan kaikki jollain lailla kylmyyden, pysähtyneisyyden ja periferian teemaa. Monet teoksista sijoittuvat merenrannalle. Nousin abstraktilta tasolta merenpinnan tasolle.

Syvennyksessä on kaksi vastakkaista ovea. Avaan toisen. Wc on tyylikäs, betonia ja valkoista posliinia. Oven ulkopuolella on valokuva jääkarhusta. Taulu on ahdettu kapeaan välikköön, se tekee siitä jollain lailla helposti lähestyttävän. ”Eikö tuollainen olisi kiva meillä kotona?” En tiedä, mitä jääkarhun on tarkoitus symboloida. Se tuskin on sukua Yoko Tawadan jääkarhuille.

Toisella puolella huonetta, puolittain suljetun liukuoven takana näkyy toimistokalusteita ja lisää maalauksia. Staff only.

Laskeudun takaisin abstraktille tasolle. Tiskin takana on myös maalaus. Sen sijoittelu nostaa sen erilleen muista, kuin se olisi tilaa valvova logo. Tai sitten vaikutelma syntyy siitä, että hetkittäin tiskin lähellä ollessani tunnen olevani yrityksen aulassa. Toimistopuita ei tosin näy.

Pienessä huoneessa pyörii IC-98:n animaatio. Huone on tumma. Toisin kuin usein epäkaupallisissa tiloissa, huoneen oviaukon edessä ei ole valoa ja ääntä eristävää paksua verhoa. He ovat ajatelleet asian varmaan ihan oikein. Verho luo henkisen kynnyksen, esteen jonka läpi täytyy päättää mennä. Aionko minä todella mennä tuonne katsomaan taidetta? Onko se varmasti niin kiinnostavaa, että haluan mennä verhon toiselle puolen? Ihmisiä tulee ja menee avoimesta oviaukosta. Teos heijastaa gallerian värejä, mustaa ja valkoista. Mutta ei se niin mene. Animaation värit ovat likaisia ja liikkeessä.

Katson lattianrajaa, seinän ja lattian yhtymäkohdassa olevan tiivisteaineen inhimillisen näköisiä kaarteita ja epätasaisuuksia. Lattian betonissa on pienten ilmakuplien jättämiä pieniä reikiä. Ihmisiä tulee ja menee, uteliaina. Kokonaisia perheitä.

Lempiteokseni vieressä on vihreä ympyrä. Se alkaa kommentoida kaikkea vihreää teoksessa, kaikkia ympyrän muotoja ja pintoja.

Makasiinin jälkeen käyn Titanik-galleriassa hakemassa vuoden 2017 näyttelykatalogin. Tavallisen, tekijä tai näyttely kerrallaan vuoden kulun esittelevän toteutuksen sijaan katalogi on jotain aivan muuta. Näyttelyihin liittyvät tekstit on sekoitettu pitkin  sivuja ja näyttelyt esitellään yksitellen vasta lopussa. Ja silloinkin vain kuvin. Eri kielet ja erilaiset kirjoittamisen tavat limittyvät tekstiteokseksi, joka konventioita rikkoessaan saa kiinnittämään enemmän huomiota itse tekstiin kuin tavallista katalogia lukiessa. Toteutus tekee myös katalogin luonteen tekstiteoksena näkyväksi ja samalla purkaa sen välineellisyyttä. Ideat ja näkemykset, henkilökohtaiset maailmankuvat ja suunnitelmat sekoittuvat kokonaisuudeksi, joka on taidetta vuonna 2017.

Titanikin katalogi suuntaa pois tekijä- ja teoskeskeisyydestä ja sitä myöten taiteesta kaupallistettavana tuotteena. Ideat ovat liikkeessä ja kietoutuneita toisiinsa, eivät jäädytettyinä myytäviksi tuotteiksi.