Näyttely, teksti

Turussa asuva kuvataiteilija Antti Turkko pyysi viime vuoden loppupuolella kirjoittamaan näyttelytekstin näyttelyynsä B-gallerialla. Tekstistä ei ollut tarkoitus tulla tavallista, taiteilijan meriittejä esittelevää ja näyttelyn teemoja avaavaa tekstiä, vaan jonkinlainen näyttelyn teemoja heijastava tekstuaalinen teos. Kirjoittaisin tekstin näkemättä teoksia ja ikäänkuin spekuloiden sillä, mitä se tulee olemaan. Muutaman keskustelun, monen viestinvaihdon ja kaavion jälkeen (joita tein yrittäessäni hahmottaa tulossa olevaa näyttelyä ja tekstin rakennetta) näyttelyyn syntyi teksti -> Näyttelyteksti

Sitten näyttelyn avajaisissa kirjoitin itse näyttelystä -> Avajaiset

Ja koska kaiken tulee tapahtua kauniisti kolmen sarjoissa, seuraavaksi haastattelin Anttia osana TurkuART Afterworkia. Aiheina olivat mm. arkkitehtuuri, tekijyys, messurakenteet ja uusmaterialismi.

 

Antti Turkko

Näyttelyhän on jo käsite. Siihen liittyy vahvat odotukset siitä, miltä se näyttää: miten ripustus tehdään, miten sellaisia materiaalisia asioita kuten tilaa ja aikaa käsitellään.

Arkkitehtuuri

Virpi: Kun kirjoitin näyttelytekstiä, et halunnut, että korostaisin sun taustaa arkkitehtuurissa. Mun mielestäni se nimeomaan on kiinnostavaa, mutta ehkä mulla oli kliseinen lähestymistapa. On liiankin helppo lähestyä siitä näkökulmasta, että koska taiteilijalla on toinen koulutustausta, se ikäänkuin olisi jonkinlainen johtotähti taiteilijan teoksissa.
Antti: Ehkä arkkitehtuuri näkyy siinä, että tila on vahva juonne mun tekemisessä. Mutta siitä olisin varmaan muutenkin kiinnostunut. Taide ja arkkitehtuuri on asioita, jotka puhuvat eri kielillä. Jos taiteessa puhutaan ideoista, niin arkkitehtuurissa puhutaan ehkä liian nopeasti käytännöstä, lopputuloksesta. Prosessia ei näytetä, vaikka se olisi kiinnostavakin.
V: Ja varmaan arkkitehtuuriin ei liity niin paljon puhetta prosessista, mikä on taas elimellinen osa taidetta. Oliko se asia mikä sai sut kuvataiteen pariin, prosessien rooli?
A: Käsitteellisyys myöskin. Taiteessa pystyy liikkumaan sellaisilla tasoilla, joilla asioiden ei tarvitse olla vielä päätettyjä vaan mukana on myös tekemisen prosessi. Ja toinen asia on taiteidenvälisyys, eri taiteentekemisen tapojen välinen keskustelu. Arkkitehtuuriopinnoissa tuntui välillä, että ollaan aika sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä. Aloin kaivata yhteyttä erilaisiin tekemisen tapoihin. Mua on aina kiinnostanut kaikki muutkin tekniikat ja välineet.
V: Jokin aika sitten joku taas valitteli sitä, että taiteilijat eivät puhu keskenään tarpeeksi taiteesta.
A: Että kun taiteilijat on baarissa, ne eivät puhu taiteesta vaan rahasta.
X1: Taiteilijat puhuu rahasta ja pankkiirit taiteesta.
A: Mun on vaikea identifioitua arkkitehdiksi, vaikka toistaiseksi tälläkin hetkellä teen niitä töitä. Toisaalta on myös outoa lukea, että kuvataiteilija Antti Turkko. Ehkä kuvan voisi ottaa pois, koska tämä mitä teen on kaikkea muutakin. Kuvataiteilijasta tulee mieleen valokuvaaja tai maalari.

V: Tilataiteilija?
A: Niin, en tiedä.
X2: Ehkä kuvataiteilija on turvallinen nimike.
A: Niin. Toisaalta, jos kutsutaan vain taiteilijaksi, niin siitä tulee mieleen joku elämäntapataiteilija. Rajojen vetämistä ja määrittelyähän se on.
V: Yksi ero arkkitehtuurin ja monen muun taiteenalan välillä on varmaan raha. Arkkitehtejä taidetaan sulkea usein pois esimerkiksi taiteilijoiden toimeentuloon liittyvistä keskusteluista. Mutta ehkä nyt ei puhuta sun rahatilanteesta… Sanoit, että tilan keskeisyys tulee mahdollisesti arkkitehtuurista. Miten B-gallerian tila on vaikuttanut näihin teoksiin tai tähän näyttelyyn?
A: Se oli kaiken lähtökohtana. Tarkoituksena on ollut havainnoida tilaa ja alunperin myös antaa teoksen syntyä tilassa vietetyn ajan myötä. Realiteetit kuitenkin on ne, että pystytykselle on aikaa muutama päivä ja se ehkä unohtui. Kun avajaiset lähestyivät, oli vain pakko tehdä asioita etukäteen, muuten tämä olisi jäänyt hyvin minimalistiseksi.

Maalausobjektit ja messurakenteet

X2: Puhuit aikaisemmin sun maalauksista maalausobjekteina. Näetkö sen niin, että taulut alkavat vähitellen muuntua objekteista maalauksiksi? Jos se on niin, miten näet näyttelyn muut osat? Miten vaikka seinät tulevat osaksi teosta?
A: Näyttelyn maalaukset ovat prosessissa. Maalaamisen apuna käytetyt teipit näkyvät. Ehkä sen prosessinomaisuuden ja ”teossa olemisen” olisi voinut tehdä vielä näkyvämmäksi, koska se oli yksi lähtökohdista.
X2: Se, ettei vaan heitä taulua seinälle vaan myös kurkistaa sen taakse – ja seinänkin taakse – on hauska ajatus.
A: Jossain vaiheessa suunnittelin radikaalimpaakin ripustusta, sitä että olisin ripustanut tauluja aivan vääriin paikkoihin. Mutta sitten näyttelyn konseptin ajatuksesta tuli niin hallitseva. Nythän taulut on kuitenkin sijoitettu keskeisesti, joka toisaalta ehkä vain entisestään alleviivaa näyttelytilaa.
V: Minkälainen merkitys suunnitelmallisuudella ja sattumalla oli materiaalien valinnassa?
A: Alusta asti oli selvää, että näyttelyssä tulee olemaan maalauspohjia. En aluksi edes suunnitellut maalaavani niitä, vaan käyttäväni hyväksi kiilapuita ja kangasta, tai jotain sen tapaista vapaamuotoista.
V: Dekonstruoida?
A: Niin. Näyttelyssä on selkeät kolme elementtiä: maalausobjektit, vanerista rakennettu seinä ja messuseinä, joka liittyy siihen, että yhtenä keskeisenä ideana oli esillepanon konventiot. Messuseinähän on esillepanon äärimmäinen ilmentymä, näyttelytilan ohella. Niihin liittyy aivan oma maailmansa, ja ne on rakenteita, jotka usein jää huomaamatta. Kuten galleriatilakin, joka pyrkii näennäiseen näkymättömyyteen ja anonyymiyteen. Vaikka ei olekaan sitä.
V: Kaupallinen tila ja messuympäristöhän rakennetaan usein sen mielikuvan varaan, että mitä enemmän tavaraa on näytillä, sitä halvempaa se on. Ja mitä vähemmän, sitä kallimpaa. Resonoiko tuo ajatus mitenkään tämän näyttelyn kanssa?
A: Varmasti. Helposti tulee tehtyä liian monta asiaa. Joku kommentoikin näyttelyä, että vaneriseinä ja messuseinä olisivat riittäneet. Jos haluaa leikitellä näyttelyn ja esillepanon konventioilla, niin sekä näyttely- että messutilat on usein ilmeeltään pelkistettyjä. Toinen tulokulma voisi olla, että täyttäisi tilan aivan piripintaan.
V: Avajaiset, joissa kukaan ei mahdu edes sisälle galleriaan.
A: Onhan niitä tehty.
V: Koko tila olisi pelkkää messuseinää ja sen väleistä mahtuisi juuri ja juuri puikkelehtimaan.
A: Yhtenä vaihtoehtona ajattelin, että olisin itse tehnyt oman version messuosastosta. Ehkä ensi kerralla.
V: Sulla on messurakenteisiin nimenomaan messujen kävijän näkökulma eikä esimerkiksi niiden, jotka työskentelee siellä sisällä?
A: Lähestyn niitä visuaalisina, käsitteellisinä. Ehkä ikonisina.
V: Ei-funktionaalisina ja outouttavina?

A: Joo, outoina myös. Tässähän ne on siirretty pois messukontekstista, jossa ihmiset ei edes huomioi niitä.
X1: Eli ne tuovat esittämisen esille mahdollisimman alleviivaavalla tavalla? Vaikka näyttelyssä laitetaan paljon aikaa siihen, miten asiat laitetaan näytille, niin siltihän tila koitetaan saada näyttämään siltä, kuin kaikki olisi paikoillaan ihan luonnollisesti.
A: Galleriatila on ikäänkun messuseinä myös, ripustamisen rakenne.
V: Tai vaikka näyttely, jossa näkyisi aiotut maalausten paikat. Ripustuksen reiät, kun ei mennyt kerralla ihan putkeen.
A: Mulla oli joskus sellainen idea, että olisin feikannut, että joku taulu olisi ollut pitkän aikaa seinällä. Olisin maalannut siitä jäänen jäljen.
V: Missä messurakenteet on sillon, kun ei ole messuja… Mikä on sun lempikohta tässä näyttelyssä?
A: Sanotaan vaikka, että messuseinä, se tapaamispiste. Se ei ole ehkä visuaalisesti onnistunein, mutta ruokki eniten omaa ajatteluani. Siitä voisi jatkaa johonkin suuntaan.

Tekijä

V: Näyttelyssä on jonkin verran ikäänkuin valmista materiaalia. Miten näet sun tekijyyden suhteessa niihin?
A: Ehkä sitä voisi kutsua komposition luomiseksi. Näyttely on ikäänkuin kolmiulotteinen maalaus ja valmiitkin materiaalit, tai sanotaan että teolliset materiaalit, on ihan yhtä käyttökelpoisia materiaaleja kuin vaikka maali. En näe, että materiaaleissa mikään olisi lähtökohtaisesti toista käyttökelpoisempaa.

V: Mikä merkitys sun persoonalla on tässä näyttelyssä?
A: En halua tuoda sitä esille kuin ehkä jonkinlaisena narratiivina, mikä toimi hyvin näyttelytekstissä. Näyttelyteksteihinhän liittyy myös tietynlainen konventio siitä, miten tekijä esitellään. Toisaalta myös näyttelyistä otetut kuvat ovat jonkinlaisia ikonisia näkymiä, joilla näyttely tallennetaan. Näyttelythän on usein netissä valokuvina.
V: Ja kuvat voivat olla näyttävämpiä, kuin teokset galleriassa, koska kaikki on suunniteltu kuvaamista mielessä pitäen. Esimerkiksi värit, ja galleriassa tilan käsittelemisen tapa tai tilallinen kokemus voi olla lattea, kun teokset on itseasiassa suunniteltu kaksiulotteiseen esittämiseen.
A: Omassa työssäni ajattelen, että teosten kuuluukin rakentua niin, että eri katselukulmasta ne näyttävät erilaisilta. Kai sekin on näyttelyntekemisen materiaalinen lähtökohta tai olosuhde.
V: Ei ainakaan voi sanoa, että tämä näyttelykokonaisuus olisi jonkinlaista henkilöhistoriallisen tematiikan revittelyä… Näyttelytekstissäkään ei lue susta juuri mitään, niin kuin toivoit. Minkä verran taiteilijasta täytyy tietää, kun tulee katsomaan näyttelyä? Sun näyttelyä?
A: En tiedä, tarvitseeko tietää mitään. Toki itseäkin kiinnostaa taiteilijan tausta, kun käy näyttelyssä. Mutta ehkä tässä riittää peruslitania, koulutus jne.
V: Kaikki tieto ohjaa tulkintaa. Ehkä ihmiset kaipaavat tietoa varmistuakseen, että tulkitsevat teoksia oikein. Kun tietää, mikä taiteilijan tausta on, voi paremmin spekuloida, mitä se ajaa takaa.
A: Haluaisin ehkä säilyttääkin tietynlaisen mystisyyden näyttelyssä. Tehdä siitä jonkin tilallisen olosuhteen, johon katsoja menee.

Uusmaterialismi

V: Minkälaisiin keskusteluihin tämä näyttely ottaa osaa? Uusmaterialismiin?

A: Uusmaterialismi on mulle vain pintapuolisesti tuttu. Ehkä keskustelu materiaaleista on uusmaterialismia, onko?
V: Tuntuuko se epärelevantilta ja mä vain survon sitä tähän väkisin?
A: En tiedä, sä tiedät varmaan siitä enemmän.
V: En usko, itseasiassa.
A: En oikeastaan osaa sanoa, en tiedä uusmaterialismista tarpeeksi.
V: Me puhuttiin joskus aiemmin tilan vapaudesta. Ottaako tämä näyttely jollain lailla kantaa vapauteen suhteessa erilaisiin tiloihin?
A: Ehkä siitä näkökulmasta, että yhtenä ajatuksena on tilassa toiminen ilman ennakkoehtoja. Kun on vuokrannut näyttelytilan voi ajatella, että mulla on nyt tämä tila ja voin tehdä siellä mitä vain.
V: Siitä päästään taas vuokraamisen logiikkaan, väliaikaiseen lunastettuun käyttöoikeuteen ja missä suhteessa se on omistamiseen..
A: Jotenkin noin.

Emootioista

V: Jotta tähän tekstikokonaisuuteen saisi kivan kaaren, niin haluatko sä nyt kertoa jotain sun emootioista? Tai kertoa jotain henkilöhistoriallista?
A: Liittyen tähän näyttelyyn vai mihin?
V: Jotain sellaista, mitä ihmiset haluaa kuulla…
A: Ehkä tuohon liittyy se, että halusin jonkun muun kirjoittavan näyttelytekstin. Toisaalta siinä oli kyse konventiolla leikittelystä, toisaalta siitä, että liian usein lukee näyttelytekstejä, joita ilman näyttely olisi parempi.
V: Totta. Eli tämän näyttelyn takana ei ole tarinaa siitä, kun kävit lapsena messuilla, ja muistat vieläkin miltä ne messurakenteet tuoksui?
A: Joudun tuottamaan pettymyksen, mutta en tiennyt lapsena, mikä on messurakenne.

***

Antti haastattelee Virpiä

V: Okei. Haluutko sä sanoa jotain muuta?
A: Siitä voisi ehkä puhua, että minkä takia mä pyysin sua kirjoittamaan sen näyttelytekstin. Tiesin, että olet kirjoittanut osana teosta aikasemminkin, lähinnä performanssista, mutta kuitenkin.
V: Joo, sekä osana, tai osaksi esitystä, että ihan erillisinä teksteinä. Näyttelytekstin kirjoittaminen oli kiinnostava kokemus. Uusi kokemus oli se, että teksti oli täällä näytillä, vaikka mä en ole paikalla. Kun esiintyy, näkee ihmiset, jotka tekstiä kuuntelee. Ja siihen oon tottunut, että runoja julkaistaan jossain, se on ihan oma kontekstinsa. Mutta tämä oli ihan uus juttu, että mun teksti on tossa monta viikkoa, enkä yhtään tiedä minkälaiset ihmiset sitä lukee.
A: Sä et osannut ajatella sitä aluksi?
V: En, tajusin vasta avajaisissa. Ja sitten kun se lähti tiedotteena, niin totesin että okei, sinne meni. Että se on siellä out in the open. Ehkä se tila, galleria lukutilana on tässä jotenkin keskeinen.
A: Ehkä siinä on myös jonkinlainen vapauden kokemus, voi nostaa kädet pystyyn, kun homma on tehty.
V: Niin. Mut ehkä siitä saa jonkun käsityksen, että mitä se on kuvataiteilijoilla. Että siellä ne teokset on, ihmiset käy tai ei käy galleriassa ja juttelee mitä juttelee. Ja se elää ihan omaa elämäänsä se näyttely siellä koko ajan. Eikä sitä voi kontrolloida mitenkään.
A: Se on kans kiinnostavaa, näyttelytilaisuus tai taidetapahtuma olosuhteena. Että näyttelyobjektit voi olla osittaisia objekteja, ja niiden merkitys muodostuu tilassa yleisön kanssa, tai niiden toiminnassa.
V: Niin. Sä käyt töissä tossa vieressä ja täällä ne merkitykset vaan muodostuu pitkin päivää. Nythän me päästiin tähän mun muistiinpanoon, että ”jotain merkityksellistymisen prosessista”.
A: Spekulatiivinen lähtökohta kirjoittamiselle. Ajattelin, että lähtisit mukaan, koska oot kirjoittanut performanssista livenä. Kaikki ei olisi välttämättä lähteneet. Tai en tiedä miten ne suhtautuisi siihen, kun tämä piti kirjoittaa etukäteen. Että jo näyttelystä puhuminen ja kirjoittamisen aloittaminen on osa tätä teosta.
V: Se teki siitä haastavaa, että me yritettiin välttää sitä, että teksti olisi täysin harhaanjohtavaa. Eli että mä ajaudun jotenkin kuvailemaan yksityiskohtaisesti jotain, mitä täällä ei kerta kaikkiaan ole. Teksti ei ollut täysin fiktiivinen tai spekulatiivinen. Kertojaäänen tai puhujaäänen luominen tekstiin oli myös vaikeaa, koska en ensin ajatellut kirjoittavani sitä itsenäni, vaan näin sen enemmän kaunokirjallisena tekstinä, jossa olisi ollut enemmän fiktiota painottava lähestymistapa. Mutta sitten siitä tuli kuitenkin sellainen, mitä mä muutenkin raapustelen.
A: Onko sulla jotain kirjoittajaroolia tai rooleja? Paperissa on sun nimi, mutta näetkö sä itses jonkinlaisena brändinä, jolla voi leikitellä?
V: Ennen en nähnyt, mutta sitten aloin huomata, että tietynlaiset jutut runokeikoilla ja performansseissa vetoaa ihmisiin eri tavalla kuin ne muut jutut. Ja siitä on lähtenyt näköjään jalostumaan joku sellainen tietynlainen ääni, joka on sellanen tietty tapa tehdä asioita ja toisaalta tapa tehdä sitä vastaan. Teen asioita myös toisin, mutta tietyistä asioista pystyn jotenkin muodostamaan itselleni käsityksen, että on olemassa jokin tietty ääni tai hahmo. Se liittyy ehkä paljon tietynlaiseen huumoriin. Mutta kaikki muu, mikä ei ole sitä hahmoa, on pirstaleista ja siitä en saa samalla tavalla otetta, että mitä se kaikki muu on, mitä mä touhuan.

Kuvat: Virpi Vairinen