Esityksen kuvauksesta kertomakirjallisuudessa

Sain alkukeväästä kutsun tulla puhumaan seminaariin, jonka Là Bas ja T.E.H.D.A.S. ry. järjestivät lauantaina 9.5.2015 Kaapelitehtaalla. Elävän arkistopäivän nimellä kulkenut kokonaisuus piti sisällään Body of Archive -seminaarin performanssitaiteen dokumentaatiosta ja arkistoinnista sekä Live Performance and Document Evening -iltatapahtuman.

Päivä oli täynnä hyviä keskusteluita ja ajatuksia herättäviä näkökulmia. Puheenvuoroni löytyy tuosta alta. Olen kohtalaisen varma, että mitä pidemmälle väitöskirjatutkimukseni etenee sitä monisyisemmäksi ja problematisoidummaksi näkökulma muuttuu, ja alan olla yhä enemmän itseni kanssa eri mieltä näistäkin asioista. Nautitaan nyt siis tästä vaiheesta, kun vielä kuvittelen osaavani sanoa yhden tai kaksi koherenttia virkettä asiasta.


Don DeLillon The Body Artist – esityksen kuvauksesta kertomakirjallisuudessa

1.

The Body Artist -romaanin päähenkilö, fiktiivinen kehotaiteilija Lauren Hartke muuttaa miehensä, elokuvaohjaaja Reyn kanssa merenrantatalolle Yhdysvaltain itärannikolle¹. Pian Rey kuitenkin tekee itsemurhan. Sen sijaan, että Lauren lähtisi takaisin kaupunkiin ystäviensä tai perheensä luokse, hän jää yksin asumaan merenrantataloon. Pian hän löytää talosta olennon, josta lukija ei voi olla varma, onko tämä todellinen vaiko Laurenin mielen tuote. Mies muistuttaa enneminkin lasta ja hänen tapansa puhua ja liikkua poikkeaa tavallisesta. Lauren kuvailee tämän liikkuvan, kuin ilmassa olisi kierteitä ja kaarteita ja miehen puheesta tuntuu puuttuvan aika ja syy-seurausyhteydet. Käsitellessään miehensä kuoleman aiheuttamaa järkytystä, Lauren työstää samalla uutta kehotaiteen teostaan, jonka osaksi Laurenin väliaikainen asuinkumppanikin tulee. Laurenin teosta Body Time, voidaan pitää romaanin varsinaisena teoskuvauksena, kirjallisuustieteen termein ekfrasiksena.

The Body Artistissa kehotaiteen läsnäolo tapahtuu rakenteen tasolla romaanin kerrontaa rytmittävänä tekijänä. Tämä tapahtuu päähenkilön kehotaiteen harjoitusten myötä, joille lukija toimii ikäänkuin yleisönä. Romaani kattaa päähenkilön kehotaiteen teoksen syntyprosessin alusta (vaikka tietenkin on hyvin vaikea sanoa, koska teoksen syntyprosessi tarkalleen alkaa) aina teoksen ensimmäiseen esitykseen asti.

Romaanin kerronta tapahtuu pääasiassa persoonan kolmannessa muodossa päähenkilön tajunnan kautta. Lukijalle annetaan siis mahdollisuus seurata kehotaiteen harjoituksia ja teoksen syntymistä päähenkilön omasta näkökulmasta. Poikkeuksena on päähenkilön kehotaiteen teos, joka kuvaillaan päähenkilön ystävän kirjoittamassa lehtihaastattelussa katsojan näkökulmasta.

Romaanin nimi englanniksi ”The Body Artist” käännettiin suomeksi Esittäjäksi. Suomeksi termi kehotaiteilija ei ole ehkä samalla tavalla vakiintunut ja päähenkilön kohdalla olisikin helpompi puhua performanssitaiteilijasta, joka keskittyy työssään kehollisuuteen (tai ruumiillisuuteen). Itse koen kuitenkin tärkeänä romaanin nimen antaman kehyksen, joten olen toistaiseksi päätynyt käyttämään pääasiassa sanaa kehotaiteilija. Teen tällä hetkellä siis tavallaan terminologista kokeilua siitä, kuinka hyvin termin ’body art’ tällainen käännös toimii tässä kontekstissa.

Teeman tasolla romaanissa päähenkilön kokemukset, arki ja teoksen syntyprosessi kietoutuvat toisiinsa niin, että päähenkilön taiteen tekemistä ja elämää on mahdoton erottaa. Esimerkkinä tästä voi pitää vaikka romaanin kohtausta, jossa Lauren vastaa ystävälleen puhelimeen käyttäen ääntä, jonka on omaksunut löytämältään olennolta ja jota on kehittänyt eteenpäin. Arkikontekstiin siirretty, taiteen piiriin kuuluvaksi tulkittavaksi teko ilmentää näin taiteen tekemisen ja ”muun elämisen” sekoittumista.

Erilaisten taiteenmuotojen kirjallisuuden ja kehotaiteen läsnäolo, on erilaisten havaitsemisen ja esittämisen tapojen läsnäoloa: The Body Artist -romaanissa rinnastuvat kaunokirjallisuuden ja kehotaiteen ilmaisun ja maailman muodostamisen tavat. Body Time -teoskuvaus siirtää lukijan oletusarvoisesta, pääasiassa realistisen kerronnan maailmasta kehotaiteen ilmaisun maailmaan. Teoksessa ilmenevät arkisesta itseilmaisusta poikkeavat ja sitä outouttavat teot mahdollistavat teoksen keskeisen teeman, ajan kokemuksen, käsittelemisen toisen taiteenlajin keinoin. Ajan, ruumiillisuuden, yksinäisyyden ja erillisyyden teemat tulevatkin romaanissa käsitellyiksi paitsi kirjallisuuden myös kehotaiteen ilmaisukeinoin.

2.

Kirjallisuudessa tapahtuvaa todellisen taideteoksen kuvausta voidaan tarkastella paitsi teoskuvauksena kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta myös eräänlaisena dokumentaationa. The Body Artist -romaanissa dokumentoiduksi tulevat useat kehotaiteen teokset. Lukijalle annetaan tulkintakehys päähenkilön teokseen luettelemalla joukko kehotaiteen historian merkittäviä teoksia. Lista toimii mainittujen teosten olemassaolon dokumentaationa, mutta tapa, jolla teokset lukijalle esitellään, tuo esille myös näkemyksen niistä.

Seuraava suomennos on osin korjaamani, koska Helene Bützowin muuten ansiokkaassa käännöksessä oli mielestäni muutama hiomista kaipaava sanavalinta².

”– Hartke on ruumiin taiteilija, joka yrittää vapautua ruumiista – ainakin omastaan. On mies, joka seisoo taidegalleriassa kun eräs kollega ampuu häntä useita kertoja käsivarteen. Se on taidetta. On ylenpalttisesti tatuoitu mies, jolla on päässään orjantappurakruunu. Se on taidetta. Hartken performanssi ei ole itsetehostusta eikä itsensä raatelua. Hän on näyttelijä, työstää alati muodonmuutosta joksikin toiseksi tai tutkii jotain perusidentiteettiä. On nainen, joka tekee maalauksia vaginallaan. Se on taidetta. On alaston mies ja nainen, jotka syöksyvät toisiaan kohti kerran toisensa jälkeen yhä nopeammin. Se on taidetta, seksiä ja aggressiota. On naisten verisiin alusvaatteisiin pukeutunut mies, joka nylkyttää hampurilaislihakasaa. Se on taidetta, seksiä, kulttuurikritiikkiä ja totuus. On mies, joka lyö nauloja penikseensä. Se on vain totuus.

Jäljitin tässä mainittuja taiteilijoita ja suurin osa heistä paikantui Yhdysvaltain itärannikolle, jonne myös romaani sijoittuu.

Ensimmäinen teos on äskettäin kuolleen yhdysvaltalaisen Chris Burdenin galleriassa toteuttama teos Shoot (1971), jossa hän antoi avustajansa/ystävänsä ampua itseään vasemman käden käsivarteen viiden metrin päästä pienoiskiväärillä. Toinen teos on mitä luultavimmin yhdysvaltalaisen Ron Atheyn teos, jonka hän esitti ensimmäisen kerran vuonna 1994. Siinä hänen poskiinsa ja kalloonsa kiinnitetään kirurgisia neuloja, jotka yhdessä muodostavat eräänlaisen orjantappurakruunun. Vaginallaan maalaava nainen on todennäköisesti Japanista Yhdysvaltoihin muuttanut Shigeko Kabuta. Vagina Painting (1965) -teoksessa Kabuta oli kiinnittänyt haaroväliinsä alusvaatteisiin siveltimen, jolla maalasi verenpunaisia abstrakteja viivoja. Toisiaan vastaan juoksevat mies ja nainen ovat nykyään luultavasti maailman tunnetuin performanssitaiteilija, Serbiasta Yhdysvaltoihin muuttanut Marina Abramović ja hänen silloinen kumppaninsa Ulay. Vuonna 1976 esitetty teos on Relation is Space, yksi monista pariskunnan yhdessä tekemistä performansseista. Toiseksi viimeisen teoksen mies on myös yhdysvaltalainen Paul McCarthy, jonka teoksen nimi on Sailor’s Meat/Sailor’s Delight vuodelta 1974. Nauloja penikseensä lyövä mies on kystiseen fibroosiin 43-vuotiaana kuollut yhdysvaltalainen Bob Flanagan. Teos ajoittuu 1990-luvun puoliväliin.

DeLillon on sanottu monissa teoksissaan toimivan myös taidekriitikkona³ ja tämäkin kohta, jossa luetellaan näitä teoksia, voidaan lukea taidekritiikkinä. Kertoja tulkitsee teoksia rajankäyntinä muunmuassa taiteen ja totuuden, taiteen ja seksin, taiteen ja kulttuurikritiikin välillä. Luokittelevat sanat tulkitsevat ja ehkä arvottavatkin teoksia. Samalla ne luovat lukijalle kehyksen, johon asettaa päähenkilön teos. Kuvaukset tuottavat samalla dokumentaatiota kehotaiteen historiasta. Lukijalle, jolle taiteenlajin historia ei ole tuttu, kohta toimii myös johdatuksena.

3.

Seuraavaksi romaanista kaksi kohtaa, joissa kuvataan Laurenin teosta. Käännös sisältää yhden alkuperäisestä, Helene Bützowin käännöksestä poikkeavia sanastoon liittyvän korjauksen⁴.

”Hartken esityksen alussa autiolla näyttämöllä on ikivanha japanilainen nainen, joka elehtii no-näytelmän tyyliteltyyn tapaan, ja esityksen päättää 75 minuuttia myöhemmin alaston, riutunut ja afaattinen mies, joka yrittää epätoivoisesti kertoa meille jotain. ”

”Esityksessä on melkein koko ajan taustaääni, puhelinvastaajan anonyymi mekaaninen ääni, joka toistaa tavanomaista tiedonantoa. Se soi taukoamatta ja kutoutuu esityksen visuaaliseen rakenteeseen. Ääni on merkittävä erityisesti performanssin keskivaiheilla. Siinä on business-asuun pukeutunut, salkkua kantava nainen, joka vilkuilee aikaa rannekellostaan ja yrittää viittoilla taksia. Hän liukuu varsin juhlallisesti (ehkä iäkkäämmän japanilaisnaisen inspiroimana) yhdestä toimesta toiseen. Hän tekee niin monta kertaa, lukemattomia kertoja. Sitten hän tekee sen taas, pyörähtäen hyvin hitaasti puolipiruetin. Sitä saattaa huomata katsovansa ja kuuntelevansa hypnoottisen lumoutuneena, fyysisessä ja psyykkisessä jännitystilassa, tai sitten vilkaisee omaa kelloaan ja poistuu kyyryssä käytävää pitkin ja ulos yöhön.”

”– Kysyn häneltä videosta, joka pyörii esityksen taustalla. Kuvassa ei ole muuta kuin niukasti liikennöity kaksikaistainen maantie. Yhteen suuntaan ajaa auto, toiseen suuntaan toinen auto. Nurkan suorakulmiossa näkyy aika numeroina.”

”Hänen viimeiseltä ruumiiltaan, alastomalta mieheltä on riisuttu tunnistettava kieli ja kulttuuri. Hän liikkuu merkillisellä tavalla, kuin pimeässä huoneessa, vain hitaammin ja elehtivämmin. Hän haluaa sanoa meille jotakin. Hänen äänensä kuuluu katkonaisena nauhalta ja Hartke muodostaa sanat huulillaan. Olenko koskaan nähnyt näyttämöllä hahmoa, joka on niin ehdottoman yksin?

Hänen sanoistaan koostuu monologi ilman asiayhteyttä. Verbit ja pronominit sinkoavat ilmassa, ja sitten tapahtuu jotain hätkähdyttävää. Ruumis hyppää toiselle tasolle. Se riistäytyy hallinnasta sähköisin pakkoliikkein, se sätkii ja pyörii kauhistuttavasti. Hartke panee ruumiinsa tekemään asioita, joita olemme nähneet vain piirroselokuvissa. Se on kohtaus, joka kaikesta päätellen lennättää miehen yhdestä todellisuudesta toiseen.

Esitys lähestyy loppuaan.”

Piinallisen hitaan ajan kulumisen kuvaaminen pelkän realistisen, perinteisen kertomakirjallisuuden kerronnan keinoin on hankalaa. Tottakai kirjailija voi kirjoittaa kuvauksia hitaan ajan kokemuksesta, arjen, askareiden ja päivien sisäänkietoutuneesta pysähtyneisyydestä, tunneista minuuteissa, mutta toisen taiteenlajin hyödyntäminen, ajan kokemuksen siirtäminen toiseen, ei-arkisen kokemuksen kontekstiin, outouttaa sitä tavalla, joka saattaa mahdollistaa lukijalle ajan kokemukseen samastumisen toisella, uudella tavalla.⁵

Päähenkilön teosta kuvaavassa tekstissä lukijalle annetaan katsojan positio. Lukija toimii eräällä tavalla katsojana päähenkilön kehotaiteen harjoituksille, joita tämä tekee useasti romaanin kattamana ajanjaksona. Romaanin loppuosan kehotaiteen teoksen kuvailussa läsnä ovat samaan aikaan kirjallisuuden ja kehotaiteen keinot ja tavat kuvata ajan kokemusta. Kuvauksen myötä romaanin lukijasta tulee teoksen katsoja, jolle näytetty esitys, esityksen kuvaus laajentaa romaanissa mahdollisuuksia kuvata ajan kokemuksen kaltaista vaikeasti sanallistettavaa käsitettä.

4.

DeLillon romaaneissa taideteokset tulevat lukijan ”nähtäväksi” henkilöhahmojen kautta. Kunkin henkilöhahmon tapa hahmottaa maailmaa värittää heidän tapaansa katsoa romaaneissa kuvattuja taideteoksia. DeLillon tuotannossa taideteosten kuvaus tapahtuukin itseasiassa niiden katsomisen kuvauksena. DeLillon katsojat ovat myös aina perusteellisia katsojia, katsomiseen käytetystä ajasta tulee kuvauksessa miltei itsetarkoituksellista, kuin aika itsessään merkitsisi katsomisen syvällisyyttä, jota se tavallaan usein merkitseekin.

Todellisen ja fiktiivisen teoksen kuvauksen rakentamisessa ja tulkitsemisessa on joitain eroja, joita lopuksi lyhyesti käsittelen. Todellisen, olemassaolevan teoksen kielellisessä kuvauksessa yksi vaikea alue ovat havainnot, joita on vaikea kuvailla. Esimerkiksi tiettyä ääntä voi olla vaikea kuvailla, jos ei tiedä mikä sen tuottaa. Tai visuaalisia elementtejä voi olla vaikea eritellä, , jos termistö ei ole riittävän tuttua tai esitystilanne ei mahdollista tarkempaa pysähtymistä merkityksellisiltä tuntuviin yksityiskohtiin.

Fiktiivisen teoksen kuvauksessa tämä ongelma on vapaaehtoinen. Tekstiä korostavasta näkökulmasta voidaan ajatella, että kirjoittaja kirjoittaessaan on itse valinnut kirjoittaa tekstiin havainnon ja kuvailemisen epävarmuutta esilletuovia tai korostavia kohtia: vaikea kuvailu simuloi näin todellista esityksen kokemusta, jossa kaikkea ei voi aina kyetä nimeämään. Toinen, teoksen kokemusta korostava näkökulma on se, että fiktiivisen teoksen esikuvana voi olla yksi tai useampia todellisia, hankalasti sanallistettavia teoksia. Kirjoitusprosessissa kuvailemisen vaikeus saattaa kuitenkin tuottaa itsessään esteettisesti kiinnostavaa materiaalia, joka onnistuu kertomaan kokemuksesta jotain, mitä yritys kuvailla itse teosta mahdollisimman tarkasti ei onnistuisi. Epätäsmällisen tai hapuilevan kielen käyttäminen lopullisessa, fiktiivistä teosta kuvaavassa tekstissä asettaa tällöin ensisijaiseksi kokemuksen välittämisen.

Ulosjättämisen kysymys on toinen keskeinen asia fiktiivisen teoksen ja todellisen teoksen kuvausten eroissa. Henkilöhahmon tai kertojan kuvaus teoksesta on tietenkin aina väistämättä vain osa teoksen kokemuksesta samassa tilassa ja ajassa. Fiktiivisen teoksen kuvauksen ero todellisen teoksen kuvaukseen on kuitenkin keskeisesti se, että todelliseen teokseen lukijan on mahdollista tutustua tai lukija on voinut tutustua siihen jo aiemmin ennen tekstin lukemsita. Kirjoittajan kuvaukseen valitsemat elementit ja kirjoittajan tapa merkityksellistää eri teokseen liittyviä havaintoja saavat taustakseen lukijan kokonaiskuvan teoksesta, johon tekstin kuvailua vertaa. Tällöin kirjoittajan rakentamat varsinaisen teoskuvauksen ja muun tekstin väliset merkityssuhteet erityisesti temaattisella tasolla ovat helpommin analysoitavissa.

Esille nostettuja osia voidaan pitää symbolisesti ja temaattisesti merkityksellisinä koko tekstin kannalta, kun ne yhdistyvät tekstissä muuhun kerrontaan. Tällaisessa tilanteessa tekstiin, esimerkiksi romaaniin, syntyy intertekstuaalinen viittausten verkosto, jossa teoksen kuvattavaksi valitut osat yhdistyvät samaan aikaan sekä itse tekstiin, että todellisen, olemassaolevan teoksen kokonaisuuteen. Merkityksiä syntyy siitä, mitä osia olemassaolevasta teoksesta on valittu, mitä siitä on jätetty pois ja miten nuo molemmat suhteutuvat tekstin kokonaisuuteen.

Kun kyseessä on fiktiivinen teos, mahdollisuutta tällaiseen analyysiin ei ole, sillä ei ole olemassa todellista teosta, johon kuvausta voisi verrata. Fiktiivisen teoksen kuvauksessa kuvaus itsessään onkin tutkimuksen kohde. Teos on olemassa vain sitä kuvailevissa sanoissa.

Viitteet

1. Mikko Keskinen: ”Posthumous voice and residual presence in Don DeLillo’s The Body
Artist”. Teoksessa Durand, Alain-Philippe & Mandel, Naomi (toim.): Novels of the Contemporary Extreme. 2006.
2. McCartheyn teosta kuvaavan alkukielisen virkkeen ”There is a man in women’s bloody underwear who humps a mountain of hamburger meat” käännöksessä ’hump’ kääntyi Bützowilla muotoon ’kantaa’, joka ei tarkalleen vastaa McCartheyn teoksesta olemassaolevia kuvauksia. ”Nylkyttäminen” vastaa ehkä paremmin teoksesta saatavilla olevien tietojen kuvausta siitä, mitä esitys piti sisällään.
3. Observerin aika mainio artikkeli DeLillon romaanien taidekuvauksista ja DeLillosta taidekriitikkona http://observer.com/2012/01/just-a-pastime-don-delillo-as-art-critic-in-four-chapters/. Artikkeli käsittelee myös Angel Esmeralda -novellikokoelmasta löytyvää Baader-Meinhof -novellia, joka on ehdottomasti yksi DeLillon hienoimpia kokonaisuuksia.
4. Alkukielisen virkkeen ”His voice is audible, intermittently, on tape, and Hartke lip-syncs the words” sana lip-sync kääntyi Bützowin muuten hienossa käännöksessä muotoon ”Hartke synkronoi sanat huulillaan”, jossa sana ’synkronoida’ vaikka tarkoittaakin samanaikaisesti tekemistä, särähti korvaani/silmiini. Mutta makuasioita, käännös on kaikenkaikkiaan upea.
5. Tätä kohtaa muokkasin jälkikäteen jonkin verran. Kävi kuten useimmiten käy: kun tekstin/teoksen on saanut valmiiksi, sen olisi jo tehnyt hiukan toisin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.