Tupakoinnin lopettamisesta

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt lopettaa tupakointia. En tiedä kuinka tosissani olen sen kanssa, koska en ole vieläkään onnistunut.

Toisaalta, ihmisen mieli usein yrittää suojella itseään epäonnistumisen kokemuksen aiheuttamilta tunteilta: saatan myös uskotella itselleni, etten ole vielä edes yrittänyt. Että kunhan yritän tosissani, se onnistuu.

Kun ihmisiä kannustetaan tupakoinnin lopettamiseen, yksi käytetyimpiä keinoja on tupakoinnin ja itse tuotteen, savukkeen, vastenmieliseksi tekeminen. Toinen keino on tupakoinnin glorifioinnin kieltäminen. Kumpikaan näistä ei varsinaisesti auta itse asian kanssa: ”Tiedän, kuinka epäterveellistä se on, mutta se vain on niin hyvää, etenkin kahvin kanssa.”, kuten Hannele Lauri totesi.

Ja toisaalta, edes se, että tupakka ei maistu hyvältä, ei auta lopettamaan tupakointia. Ei jokainen savuke maistu yhtä hyvältä. Liiallisen tupakoinnin jälkeinen päivä on yleensä mauttomien tai jopa pahanmakuisten (ja -tuntuisten) savukkeiden päivä. Tiedän tämän siitä, etten silloinkaan lakkaa polttamasta.

Olen polttanut kymmenisen vuotta. Yksi tapa tehdä tupakka vastenmieliseksi on puhua määristä.  Toisinaan pelkästään omaan tuhkakuppiin vilkaiseminen saa aikaiseksi absurdiuden tunteen:  kymmeniä loppuun poltettuja savukkeita, viimeisten viikkojen toisistaan irrallisilta tuntuneet ”vielä  yksi” -hetket ovatkin massa, jossa on havaittavissa kaava. Kuten, että vielä yhden jälkeen tulee aina  vielä yksi.

Määriin julkisessa keskustelussa ja asiantuntijakommenteissakin vedotaan. Kaikki tupakoinnin  lopettamista yrittäneet ovat kuulleet superhyvästä ideasta lopettaa tupakointi ja lähteä  lopettamisesta ajan kuluessa säästyneillä rahoilla lomamatkalle. Ajatuksena on tietenkin tehdä  näkyväksi tupakointiin kuluva rahan määrä ja motivoida ihmistä sen avulla. Käytännössä idea on  täysin typerä, tupakoinnin lopettamiseen tuskin auttaa se, että vaikka kerran kuukaudessa täytyy  ajatella kaikkia niitä hetkiä, jolloin olisi voinut tupakoida. Jotta siis kertyneen rahasumman voisi  ihan oikeasti laskea.

Olen alkanut kallistua kahden eri keinon yhdistelmään. Toinen on tupakoinnin vastenmieliseksi tekeminen ja toinen sen outouttaminen. Outouttaminen perustuu jokaisen tupakoitsijan jossain vaiheessa kohtaamalle revelaation hetkelle, jossa itse tupakoinnin prosessi tuntuu hetken itsestä erilliseltä, oudolta liikkeiden ja toimintojen sarjalta (samalla tavalla kun ihminen joskus havahtuu kesken arkisten askareidensa omien liikkeidensä rutiiniin, suodatinpaperin taittelemisen tapaan tai tietyssä risteyksessä kääntymiseen työmatkalla).

Jonkin aikaa tuhkakuppinani on toiminut läpinäkyvä muovimuki. Sen pohjalle on kertynyt tuhkaa ja yksittäiset tupakat törröttävät toistensa seasta. Mietin, mitä tapahtuisi, jos tekisin itselleni näkyväksi sen, miten tupakointi on oikeastaan läsnä elämässäni joka hetki, silloinkin kun en varsinaisesti tupakoi. Joka kerta, kun vaihdan vaatteita vaatehuoneessa, kehossani ovat sinä päivänä polttamani tupakat. Ja minään iltana, kun menen nukkumaan, en saa sinä päivänä poltettuja tupakoita pois kehostani. Vein tupakoita täynnä olevaa muovimukia eri paikkoihin kodissani ja otin siitä kuvia.

 Outouttaminen ja vastenmieliseksi tekeminen toimivat luultavasti parhaiten liian suurina  annoksina. Sain itseni kiinni ajattelemasta, että teettäisin muutaman valtavan kuvan noista  valokuvista, ja kiinnittäisin ne seinille. Jos joka päivä katselee suurennettua kuvaa tumpatuista  tupakoista vaikka aseteltuna omalle sängylle, on vaikea ajatella tupakointia enää miellyttävänä  ajatuksena.

Se oli liiankin tehokas keino. Jo pelkkä ajatus noista kuvista seinillä aiheutti inhoa konkreettista esinettä, tupakkaa kohtaan. Eikä se tuntunut hyvältä. Minä haluan tupakoida. Se on vaikeaa, jos tupakka kuvottaa. Tai en halua.

Mutta haluan.

Olinko minä nyt tässäkään tosissani?