Liikkeistä

Mustarinda: Works with me.
Titanik-galleria 1.12.-31.12.2017.

Eilen näin kuolleen lukin kieppuvan ilmassa vasten ikkunalasia. Nyt joki aaltoilee ikkunan takana ja lukki ei liiku mihinkään.

Kuinka kyseenalaistamattomia päätelmiä teemme teoksista sen perusteella, millaisia ne ovat ensimmäisellä kerralla, kun ne kohtaamme? Eilen näin Saara-Maria Karirannan teoksen ensimmäistä kertaa. Sen nimi on Ihme (yritys saada kuollut lukki kävelemään jälleen)¹. Eilen lukki liikkui, ajattelin, että se on teoksen tarkoitus. Tänään lukki on paikallaan, ja mietin onko se teoksen tarkoitus. Pienet tuulettimet puhaltavat vuorotellen ja limittäin lasitunnelissa, lukki liikkuu ja ei.

Saara-Maria Karirannan teos, lukki keskellä.

Viereisestä huoneesta kuuluu Burzumia². Kuulokkeet työntävät musiikkia ilmaan samaan aikaan kovaa ja hiljaa. Ajattelen Covenantia, In Times Before The Light -levyä ja sitä, miten yllättävissä paikoissa black metaliin nykyään törmää. Yhä useammin siellä, missä joku on antanut sille uusia merkityksiä, ottanut sen vakavasti osaksi jotain muutakin kuin itseään.

Mustarinda-seura edustaa jälkifossiiliseen maailmaan kohdistuvia kiinnostuksen kohteita. Jo pelkkä tietoisuus tästä saa katsomaan kaikkea materiaalia näyttelytilassa toisella tavalla³. Näyttelyn kantava idea on jonkinlainen yhteisyyden kokemus taiteilijoiden välillä. Se ei tekstin perusteella tunnu olevan varsinaista yhdessätekemistä, vaan jonkinlaista sitoutumatonta, ennalta määrättyihin muotoihin kahlitsematonta yhdessäajattelua.

Yhdessätekemisestä tulee helposti mieleen, että se olisi muodoltaan enemmän tai vähemmän intensiivistä ja toistuvaa, mutta näyttelytekstistä käy ilmi poissaolojen, taukojen ja väljyyden merkitys. Ehkä tällainen yhdessä tekeminen kaikessa hedelmällisyydessään onkin mahdollista vain, kun ryhmän olemassaolo ei perustu vain lyhytkestoiseen projektirahoitukseen. Miten ottaa aikaa ja tilaa projektissa, jonka rahoituskuukausia on joskus vähemmän kuin tekijä tarvitsisi ajatustensa työstämiseen ennen seuraavaa työryhmätapaamista? (Miten ylipäätään ottaa tilaa ja aikaa mihinkään, kun jokainen hetki pitäisi nähdä arvokkaana? Arvokkuus syntyy mitattavista (vaikkakin yleensä yhteismitattomista) sisällöistä. Mutta jotkut ajat ovat parhaita sisällöttöminä, täysin alisteisina muiden hetkien sisäistämiselle ja itselleen).

Harva ajatus on niin selkeä, kuin jälkifossiilinen maailma. Kuvittele maailma ilman jotakin. Tehty. Se on paljon helpompaa, kuin kuvitella maailma epämääräisesti toisenlaisena. Tai kuvitella maailma sellaisena, että siinä on jotain, mitä nykymaailmassa ei ole. Mutta eihän se niin mene. Ajatus siitä, että maailman on välttämätöntä muuttua aivan toisenlaiseksi kuin se nyt on, on mittasuhteiltaan käsittämättömän valtava. Ja silti juuri siihen suuntaan on mentävä. Syleiltävä ärsyyntyneenä absurdin suuria muutoksia omaan elämään.

Nestori Syrjälä: Mouse Fingers

Lukinraato on jäänyt jumiin keskelle. Joko se on tarttunut johonkin pinnassa tai tuulettimet puhaltavat niin tasaisesti, että ne kumoavat toistensa voiman. On helppo jäädä pohtimaan jotakin tällaista. Siinä on jotain symbolista. Jotain mistä en aivan saa kiinni.

Katson gallerian ikkunalasin läpi ohikulkevia ihmisiä. Viereisessä huoneessa Burzum soi hypermarketin avajaisruuhkaa kuvaavan videon taustalla. Se muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisesta ajasta, jolloin kuuntelin Wumpscutin ja Combichristin kaltaisten bändien musiikkia, kun kävelin päiväsaikaan kaupungilla. Etäisyys sen välillä, minkälaisille ihmisille kaupunkitila tuntui olevan tarkoitettu ja minkälaista musiikki oli, ruokki kasvavaa tietoisuutta siitä kuinka erilaisia elämiä ihmiset elävät. Kaupunkikeskusta on täällä päin maailmaa edelleen tila, joka on joidenkin mielestä hallitsemattomankin täynnä erilaisia ihmisiä. Paljon sellaisia, joille suunnittelijat eivät keskustaa ole tarkoittaneet. Kauppakeskukset tai hypermarketit – eivät niinkään.

Ulkona alkaa sataa.

Tajuan, miksi en ole varma lukkiteoksesta. Sen nimessä on sana yritys. Siitä ei voi päätellä, kuuluuko asian onnistua vai ei.

Luen Mustarinda-talossa asuvan taiteilijan gallerialle lähettämiä kirjeitä, jotka on ripustettu seinälle luettaviksi⁴. Hän kirjoittaa paljon säästä, että se vaikuttaa talossa asuvien elämään.

Sade on lakannut, vesi virtaa vuolaana jalkakäytävän reunaa alamäkeen. En ole ennen tullut ajatelleeksi, että maa viettää kävelysiltaa kohti, en ole ennen katsonut, kun vesi virtaa gallerian ohi jalkakäytävällä.

Michaela Caskován kirjeet ja Pauliina Leikaksen Hattu (1998-2017)

Korkealta jokirannan puista putoava vesi synnyttää suuria ilmakuplia virtaavaan veteen. Ne kulkevat hetken virran mukana, kunnes osuvat lehtiin ja hajoavat.

Mies tuijottaa pientä veistosta silmät sirrillään. Hän näyttää epäilevältä. Hän näyttää keskittyneeltä. Hän jauhaa purkkaa ja hänellä on kädet taskuissaan. Hän kallistaa päätään, tuijottaa veistosta vielä hetken ja astuu sitten taaempaan huoneeseen. Ulkona aurinko on alkanut paistaa. Veistoksessa on kaksi valkoista koukistunutta sormea⁵.

 

Teokset:

  1. Saara-Maria Kariranta: Ihme (yritys saada kuollut lukki kävelemään jälleen), 2017.
  2. Jokanais: Supremarketistinen operetti kuluttaja-ihmisen (homo consumens*) kuolemasta, 2017.
  3. Mika Palonen: -, 2017.
  4. Michaela Casková: Small talk, joulukuu 2017.
  5. Nestori Syrjälä: Mouse Fingers, 2017.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.