Esityksen dokumentoinnista ja muistamisesta

About The Variety Show/Tracking Time

Pari viikkoa sitten päättyi New Performance Turku Festival, jossa olin tänä vuonna tiedottajana. Festivaalilla nähtiin mm. hollantilaisen Ieke Trinksin The Variety Show, joka valtasi Titanik-gallerian kolmeksi päiväksi festivaalin loppupuolella. Ieke tarvitsi teokseensa avustajiksi kolme ihmistä, joista kahden tehtävä liittyi kuvaamiseen ja yhden kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tapahtui suoraan gallerian seinälle ja osion nimi oli Tracking Time. Koska olen viime aikoina touhunnut aika paljon esityksen ja kirjoitetun kielen välisen suhteen parissa, pääsin mukaan kirjoittajaksi. The Variety Show tapahtui kolmena päivänä, kunakin kaksi tuntia kerrallaan. Koska Ieken esityksen kieli oli muutenkin englanti, kirjoitin kaiken englanniksi.

178 An object is named ”the small swively green thing”

Ieken esitys käsitteli esitysten dokumentaatiota. Ieke teki uusintaversioita vanhoista esityksistään yhdessä yleisön kanssa, esitysten sanallisten kuvausten ja omien muistikuviensa pohjalta. Tämän ympärille kiertyi livenä tehtävää dokumentaatiota. Jussi kuvasi Ieken ja yleisön uudelleenversiointeja suunnitellen kuvat yhdessä Ieken kanssa. Serina valitsi Jussin antamista kuvista parhaat – näkemättä esityksiä, joista kuvat oli otettu – ja tulosti kuvat. Maaria kuvasi kaikkea tilassa tapahtuvaa. Näistäkin kuvista Serina valitsi ja tulosti osan. Kuvat kiinnitettiin seinille niissä näkyvien esitysten alkuperäisversioita kuvaavien kylttien lähelle.

Oma roolini oli kirjoittaa kaikesta, mitä tilassa tapahtui. Ohjeena oli laskea alaspäin teoksen kokonaiskestosta (360 minuuttia) kirjoittaen minuuttien kohdalle, mitä niiden aikana on tapahtunut. Kirjoittaminen tapahtui livenä ja suoraan seinälle siis. Kokonaisia virkkeitä syntyi noin joka toiselta minuutilta 6 tunnin ajalta.

Kirjoitin jokin aika sitten seinillä olleet tekstit puhtaaksi (valokuvien pohjalta) myöhempää käyttöä varten. Teoksen jälkeen – ja jo sen aikana – alkaa muistikuvien syntyminen. Niihin rakentuu merkityksellisten hetkien kiinnepisteitä, joiden ympärille vähemmän merkitykselliset hetket asettuvat. Merkityksellinen ei tarkoita samaa kuin taiteellisesti erityisen vaikuttava hetki, se voi olla mitä vain mielenpainuvan lauseen artikulointihetkestä väärällä hetkellä kutittaneeseen nenään. Kun Ieke erässä kohtaa pyysi miestä nimeämään erikoisen näköisen vihreän esineen ja mies sanoi ”I name it the small swively green thing”, lause jäi mieleeni. Myöhemmin lause pyöri esineiden nimeämisestä nauhoitetulla tallenteella takahuoneessa, yhtenä muiden joukossa uudelleen ja uudelleen. Alkuperäinen hetki korvautui kerta toisensa jälkeen niillä hetkillä, joissa kuulin lauseen uudelleen, kunnes jäljellä olivat enää irrallaan huoneessa ja mielessäni kaikuvat pientä pyöryläistä vihreää esinettä kuvaavat sanat.

Tai näin kuvittelin, että kävisi, mutta todellisuudessa muistan edelleen Robin seisomassa takahuoneen seinän edessä, katsomassa hetken vihreää esinettä ja sanomassa mikrofoniin ”I name it the small swively green thing”.

Merkitykselliset hetket ovat virstanpylväitä sitä varten, kun esityksen jälkeen juuri koettu alkaa kierrellen ja kaarrellen palautua mieleen. Muistikuvissa merkitykselliset hetket saattavat olla lähtökohtaisesti väärissä paikoissa suhteessa kronologiseen aikaan. Niiden ympärille asettuvat vähemmän merkitykselliset hetket heittyvät paikaltaan samalla. Harvoin on mahdollisuus palata takaisin omiin ajatuksiinsa ja havaintoihinsa esityksen aikana minuuttien tarkkuudella. Paitsi tällaisessa tilanteessa, kun puhtaaksikirjoittaa minuuttien tarkkuudella tekemäänsä dokumentaatiota esityksestä.

67 A man reading this

Kirjoitin seinälle teoksen aikana yhteensä ehkä 3-4 kertaa lauseen a man/woman reading this. Kirjoittamishetkinä he seisoivat selkäni takana, katsomassa kun kirjoitan lausetta heistä lukemassa sitä, mitä heistä kirjoitan. Jos en olisi lukenut kirjoituksia uudelleen puhtaaksikirjoitusta varten, en olisi muistanut, että heitä oli useampi. Olisin muistanut vain sen yhden, joka puhui minulle teoksesta jälkikäteen. Ja toisen, joka kysyi minulta mitä teen. Mutta nyt, kun luin lauseet uudelleen, muistin jokaisen heistä ulkonäöltä ja muistin, miten he reagoivat lukiessaan gallerian seinältä lauseen, jossa kuvailtiin heitä tekemässä jotakin juuri nyt.

Tuntui oudolta joutua yhtäkkiä vastakkain sen faktan kanssa, että ihminen yleensäkin unohtaa suurimman osan asioista, jotka hän näkee, kuulee, haistaa, tuntee ja maistaa – tai ajattelee. Kaikkea ei millään voi säilöä muistiin (nyt ajattelen taas Erkki Kurenniemen omistautuneisuutta muistiinpanoilleen, elämänsä arkistoimiselle). Mutta silti, tuntui jotenkin epämääräisesti kummalliselta, että olin taltioinut näiden ihmisten läsnäolon gallerian seinälle ja sitten unohtanut heidät.

Teemme muistiinpanoja ja dokumentaatioita siksi, että muistaisimme asioita silloinkin, kun emme tosiasiassa kykene muistamaan. Koska emme luota muistiimme (eikä siihen olekaan syytä luottaa). Ja ehkä siksi, että tallentaessamme ennakoimme sitä ulkopuolista tarkastelijaa, joka meistä itsestämme tulee, kun myöhemmin palaamme taltiointeihin. Muistiinpanot ja dokumentaatiot toimivat menneen tallentajina, mutta samaan aikaan myös tulevan unohduksen ja väärin muistamisen tallentajina.

50 Me writing this

Se, mistä esitysten tekemisessä muunmuassa pidän on se, miten minusta tilanteessa tulee itselleni se, mitä teen. Eräässä festivaalin aikana käydyssä keskustelussa eräs mies pohti, että joidenkin esitysten kohdalla tulee sellainen olo, ettei tiedä onko yleisön läsnäolo edes oleellista teokselle. Kaikissa esityksissä esiintyjän lavalla oleminen ei tapahdukaan suhteessa yleisöön. Kaikissa esityksissä esiintyjä ei ajattele olemistaan suhteessa yleisöön. Ieken teoksen jälkeen käydyssä keskustelussa ajattelin ensimmäistä kertaa sitä, että minäkin luultavasti näyttäydyin yleisölle yhtenä esiintyjänä. En tarkoita sitä, etten olisi kertaakaan aiemmin ajatellut heidän näkevän esitystilannetta niin, vaan että vasta tuossa hetkessä tajusin sen sillä tavalla, että kykenin vaihtamaan hetkeksi oman visuaalisen muistikuvani teoksesta yleisön näkökulmaan ja hetken näin liikkeeni tilassa ja tekojeni yhteyden muuhun tilassa tapahtuvaan toimintaan aivan eri tavalla. Yleisö (todellinen tai kuvitteellinen) voi olla tai olla olematta oleellinen myös siitä näkökulmasta, että kuinka paljon teosta tehdessään kaipaa silmiä lainaksi jonkinlaista omasta näkökulmastaan poikkeavaa kokonaiskomposition pohtimista varten.

Kirjoituksissani gallerian seinällä olin aina ensimmäisessä persoonassa. Kaikkitietävän kerronnan sfääreissä liikkuva teksti paikantui kuitenkin aina minuun. En hetkeksikään unohtanut yleisöä, mutta teksteissä he ovat tekijöitä ja toimintaa tilassa, eivät katsojia. Minä olin katsoja. Silti yleisökin varmasti mielsi itsensä katsojiksi. Minä samastuin heihin kulkiessani pitkin tilaa ja havainnoidessani tapahtumia ja niiden herättämiä assosiaatioita. Mutta jos olisin kirjoittanut tekstiä pyrkien näkemään asiat yleisön näkökulmasta, tuloksena olisi varmastikin ollut kummallinen spekulatiivisten visuaalisten näkökulmien sotku.

119 The door is open. Banana peels don’t smell

Lukiessani kirjoituksia uudelleen huomasin myös, että niissä toistuu muutamaan kertaan apofaattiseen kielenkäyttöön liittyvät huomiot tilasta ja tapahtumista: ovi ei narise enää, miehen pää ei särje, kukaan ei sahaa. Verbaalisella kielellä on varsin helppo luoda mielikuva asioista, jotka eivät ole olemassa tässä ja nyt. Tai eivät ehkä ole koskaan olleetkaan olemassa. Apofaattinen kieli luo myös ajallisen ulottuvuuden, jota preesens-muotoinen dokumentointi ei muuten tavoita: ovi on joskus narissut, miehen pää on ehkä joskus särkenyt, joku on jossain vaiheessa sahannut tai on odotettavissa, että joku pian sahaa/miehen pää särkee. Tai jonkun olisi syytä sahata/on outoa, ettei miehen pää särje sellaisen tulitikkumäärän sytyttämisestä niin pienessä tilassa.

En spoilaa esitystä enempää. New Performance Turku Festivalilta on tulossa jossain vaiheessa videotallenne teoksesta festivaalin Youtube-kanavalle.