Titanik avasi taas vuoden vaihteen jälkeen projektitilansa lyhytkestoisille, viikon mittaisille tapahtumille. Loppuvuodesta kävin katsomassa yhtenä päivänä Outimaija Hakalan ja Leena-Ritva Koskisen Renessanssisalia, joka oli yhdistelmä installaatiota ja performanssia. Kun taiteilijat eivät itse olleet paikalla tekemässä performanssia, Titanikin projektitila toimi installaation ympäristönä.
Kuvataiteilijataustaisen Jani Petteri Virran tiistaina 12.1.2015 alkanut viikko käynnistyi esityksellä, jonka ”lavastus” teki selväksi, että tilassa ei olisi mitään nähtävää silloin, kun taiteilija itse ei ole paikalla. Täysin vastakkaisesti Hakalan ja Koskisen runsaalle sisustukselle ja Record and Play -teoksen esineistä ammentavalle ylitsepursuavalle videonauhainstallaatiolle, Virran performanssin aikana tila oli täysin tyhjä lukuunottamatta huoneen keskellä olevaa kynttilää.
Performanssi alkoi niin ajallaan, että onnistuin olemaan näkemättä ensimmäiset minuutit. Kun tulin huoneeseen, esitys alkoi minulle keskeltä. Jälkikäteen muutaman ihmisen kanssa keskustellessa spekuloimme, miten Virta mahtoi sytyttää kynttilän esityksen alussa. Haluaisin kuitenkin uskoa, että se ei tapahtunut esim. liekinheittimellä vaan jotenkin paljon proosallisemmin. Tosin Virran teoksissa proosallisuuskin kääntyy usein Virran esiintyjyyden tietynlaisen dramaattisuuden takia yleväksi toiminnaksi (vrt. esim. viime vuoden viimeisellä Lumooja-klubilla nähty Näihin vaaroihin voi astua vain shamaani, jossa hän odotti puhelinten soivan). Toisaalta tuo ylevyys taas katsojasta riippuen muuttuu toisinaan myös hauskaksi ironiseksi leikiksi kliseillä.
Titanik-gallerian tiistain teoksessa My Light Fire Virta kiersi lattian keskellä olevaa kynttilää takaperin kävellen ja lausuen samalla The Doorsin Light My Fire -kappaleen sanoja takaperin. Sana sanalta kappale päättyi ja alkoi Virran kävellessä valkoiset puvunhousut ja valkoinen kauluspaita päällä välillä tuskastuneenkin oloisena. Varsinainen comic relief -hetki oli se, että päästyään lähelle teoksen loppua viimeinen sana ei ollutkaan kappaleen lyriikoista, vaan ”soolo”.
My Light Firen yksinkertaista ideaa monimutkaisti Virran oma kommenttiosio kesken kappaleen, kun hän kappaleen sanojen lausumisen sijaan alkoi puhella yleisölle siitä, että oli etukäteen kuvitellut esityksen kasvavan johonkin suuntaan, mutta että niin ei selvästikään näytä nyt käyvän. Sen jälkeen hän taas jatkoi Light My Firen sanoilla. Esitys kesti noin kymmenen minuuttia, ja omassa mielessäni se alkoi kasvaa siinä vaiheessa, kun aloin toivoa Virran toistavan kappaleen useampaan kertaan. Fyysinen rasitus ja toisto olisivat tuoneet esitykseen ehkä jotain samankaltaista hypnoottisuutta, kuin jotkut ovat joskus väittäneet The Doorsin musiikissa olevan (miten olisi Riders Of The Storm samalla metodilla?).
Esitys loppui Virran tarkoituksellisesti tai tahattomasti epäonnistuneelta näyttäneeseen yritykseen sammuttaa kynttilä kävelypiirinsä keskeltä. Lasissa ollut pieni kynttilä ei suostunut sammumaan millään, vaan kyti punaisena vielä jonkin aikaa. Huolimatta siitä, että Virta yritti tukahduttaa sen kengällä ja puhaltamalla. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna kynttilän itsepäisyys toi esitykseen sopivan koomisen lopun, joka yhdessä monotonisen sanojen takaperin lausumisen kanssa purki The Doorsin mystifioimaa ”tulensytyttämistä”.
Keskiviikkona luvassa oli I Know You Can Show Me -niminen teos. Puolentoista tunnin mittaisessa performanssissa Titanikin projektitilan seinät täyttyivät papereista, joille Virta kirjoitti punaisella maalilla populaarikulttuurista tuttuja rakkautta koskevia lauseita korvaten sanan love sanalla lust.
Teos kirvoitti allekirjoittaneesta niin kuultuja pohdintoja rakkauden ja himon/halun eroista, rakkauden diskursseista ja rakkaudesta jonkinlaisena logosentrismin viimeisenä linnakkeena, että ne on parempi jättää julkaisematta. Sen sijaan, muutama huonolaatuinen kuva.
VIRPI VAIRINEN 